Taidetehdas

Hesarissa uutisoitiin taannoin tutkimuksesta, jossa maallikot yrittivät erottaa ammattitaiteilijoiden töitä simpanssien ja lasten töherryksistä. Suurin osa koehenkilöistä tunnisti "oikean" taiteen, mutta prosentit jäivät mielestäni yllättävän pieniksi (65-67 %). Artikkelista inspiroituneena päätin valjastaa käytettävissäni olevan luovan kapasiteetin (= kohta kolmevuotiaan esikoisen) tuottamaan täytettä talvella remontissa valmistuneille, yhä melko tyhjille seinille.

Maalauspohjat olen hankkinut joskus vuosikausia sitten odottamaan omaa inspiraatiota, jota ei sitten koskaan kuulunut. Niitä saa parilla eurolla mm. Biltemasta. Maalit ovat ihan laidasta laitaan; askartelumaaleja, sormivärejä, akvarelli- ja akryylituubeja - innostuimme kokeilemaan jopa kimaltavaa ja vaaleanpunaista Niiskuneidin hammastahnaa. Hopea-, kulta- ja neonvärit ovat niitä pieniä ja somia pienoismallimaaleja lähimarketin leluosastolta. Hiekan siivilöimme yhdessä omasta hiekkalaatikosta, sitä on sekoiteltu gessoon ja erikeepperiin.

 Taiteilijan kädenjäljellä koristettu sininen taulu on leikkauksesta toipuvalle kummitädille parane pian-tervehdykseksi.

3-vuotiaan luomistyötä on kertakaikkisen terapeuttista ja aivan lumoavaa seurata. Luomisen tuskasta ei ole tietoakaan (edellyttäen että inspiraation lopahtaessa voi painua muihin hommiin) vaan maalaaminen on helppoa, vapautunutta ja leikinomaista. Havahduin jälleen huomaamaan lasten ihmeellisen läsnäolon ja heittäytymisen taidon. Myöhemmistä, elämän varrella väkisinkin karttuvista ennakkokäsityksistä ja suorituspaineista vapaaksi pyristelyyn tarvitaan vuosikausien taideopinnot, ja vastaavanlaiseen intuitiiviseen ja analysoinnista vapaaseen luovaan tilaan päästäkseen on kerta kerran jälkeen revittävä sielunsa auki. Kalliin hinnan joudumme maksamaan aikuiseksi kasvamisesta..

Shortseja

Helteet ovat viime päivinä todellakin hellineet, joten kesätamineet oli syytä saattaa valmiiksi niitä kaipeileville.

Pienen karavaanaripojan asuntovaunuasu. Kokeilin ensi kertaa säädettävää vyötärökumpparidetaljia, ja ihan hyvin onnistui. Säätömahdollisuus on kätevä lisävaruste - leikki-ikäisistä tapaa saada aina saman lukeman, mittasi sitten lantion, vyötärön, rinnan tai pään ympäryksen kohdalta..

A room of one's own... nearly.

Viimein!

Perhekin huokaisi helpotuksesta kun sain lopulta raivattua entisen keittiöhuoneen rempparoinasta ja tyhjennettyä ruokapöydän valloittaneet ompelukamppeet vapautuneeseen huoneenpuolikkaaseen (jaan huoneen miehen pyöräilyharrastuksen kanssa). Arkkupakastimen utilisoin kankaanleikkuupöydäksi teippaamalla sen kanteen pari ikean mittanauhaa. Koska kumpikaan lapsosistamme ei ole suvainnut nukkua 50-luvun sukukalleuspinnasängyssä yhtään kokonaista yötä ja olemme jo aikapäiviä sitten luovuttaneet ja päätyneet hyväksi havaittuun perhepetiratkaisuun, pääsi pinnasänky nyt superkäteväksi kangasvarastoksi.
Pöytä on pinnasängyn tavoin sukukalleus miehen puolelta, kaikki muu taitaakin sit olla ikeasta.
Keittiöfunktion jäljiltä huoneessa on aika hyvä valaistus sekä näkymä etupihalle - ikkunasta voi pitää silmällä lapsia (ja kyttäillä naapureita).
Nurkasta tuli toimiva. Säilytystilaa voisi lisätä, nyt se on lähinnä pinnasängyn, pahvilaatikoiden ja keittiöstä jääneiden yläkaappien varassa. Pikkuruinen pintaremonttikaan ei tekisi pahaa, mutta se lienee nykytilanteessa aika alhaisen prioriteetin hommia.. Tärkeintä on että minulla on viimein neljässä neliömetrissäni ihka-ikioma keidas; tuoli sekä pöytä, jonka äärelle päivisin haikailen, iltaa ja sitä ihan omaa aikaa odottaen...
Vajaan parin vuosikymmenen päässä siintää se kokonainen huonekin; siellä varmaan sit ikävöin pikku jalkojen tassutusta. Kyllä näin taitaa olla parempi...

Näppärän mitta-asteikon piirsin ohuella permanenttitussilla suoraan pöydänreunaan, molempien koneiden kohdalle oman 30 sentin pätkän.

Haalariharjoituksia

Olen kantanut vähän huonoa omaatuntoa siitä etten ole aikoihin ehtinyt ommella mitään omalle esikoiselle - kaikki ompelupaja-aika on viime aikoina vierähtänyt hattujen äärellä. Nyt kävin viimein käsiksi metsolalta tilattuun, inspiraatiota odottaneeseen punaiseen joustofroteepalaan.

Haalarit ovat mahtavan käytännöllinen ja mukava vaatekappale - kesällä ei tarvitse penkoa kaapista (lue: pyykkikorista) mätsäävää paita-housusettiä, senkun sipaisee vaan vähän suojakerrointa käsivarsiin. Mekkoihin nähden niissä on se etu että puistosession jälkeen alkkarit eivät ole täynnä hiekkaa..!

Haalareiden kulta-aika oli tietysti vanha kunnon 70-luku (jonka puolella itsekin olen täpärästi syntynyt - havahduin huomaamaan että olen nyt elänyt viidellä eri vuosikymmenellä, hui!), joten päätin tällä kertaa antaa mennä ihan reippaasti retroiluksi. Koska kangasta oli vain 60 sentin pala täytyi kaava katkaista keskeltä, mikä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi - vyötärölle tuli "ryhtisauma" johon vetoketjun sai luontevasti päätettyä. Ompeluun sain hurahtamaan hyvän osan sunnuntaista, mutta onnellisen asiakkaan reaktio oli kaiken vaivan arvoinen :D

 Söpöjen shortsihaalarien kaava on ystäväni lainaamasta 70-luvun lastenvaatekirjan uusintapainoksesta Ompele lapselle - vaatteet 0-4-vuotiaille (Elsebeth Gynther). Kirjaa tuntuu olevan lähes mahdotonta löytää suomenkielisenä, ystävänikin oli tilannut omansa tanskankielisenä versiona täältä. Onneksi kielimuuri ei osoittautunut täysin ylitsepääsemättömäksi - kaava-arkin tärkeimmät sanat olivat kouluruotsilla arvattavissa. Enemmän haastetta aiheutuikin sitten viimeistelyompelusta; kunnioitukseni hikipajojen ompelijanaisia, -miehiä ja -lapsia kohtaan kasvoi aivan uusiin mittoihin taistellessani resorikanttauksen peitetikkauksen kanssa henkseleiden kaarteissa - vastaavia ja vaativampiakin detaljeja löytyy halpavaatteista pilvin pimein. Sain purkaa kertaalleen koko kanttausnauhan, toisellakin kerralla jäi paljon toivomisen varaa mutta parempaan en (vielä) veny...


Vahingosta viisastuneena olen kehitellyt mallia ja ommellut henkselien tilalle kiinteän olkasauman ja siirtänyt nepparit haaroihin vaipanvaihtoavuksi. 

Merkkilaputusta

Tähän asti olen piirustellut pikkukivi-merkit vaatteisiin yksittäiskappaleina tekstiilitussilla heijastinnauhaan, mutta nyt löysin ihanasta Hipun blogista merkkien sarjatuotanto-ohjeen - ja kun vielä sukulaistäti toi ison pussillisen edesmenneen mummoni jostain haalimia puuvillanauhojen pätkiä oli tie pedattuna uudelle merkkilappudesignille. Ohjeesta poiketen (ja oikaisten) leikkelin siirtokuvapaperista pitkinä suikaleina 4 merkkiä kerrallaan, ja euroviisufinaalia katsellessa sitten silittelin suikaleita kiinni nauhanpätkiin. Ihan hyviähän niistä tuli, vai mitä? Pitkän matkan pesunkestävyys on tosin vielä testaamatta...

 

Näin vaivaa että sain käännettyä merkit peilikuvaksi tulostusta varten, ja älysin jopa valita tulostimen valikoista paperiksi siirtokuvapaperin - sillä tuloksella että tuplapeilaamisen johdosta ensimmäinen arkki (yllä) tulostui oikein (eli väärin) päin.

Eipä vanhassa metodissakaan mitään varsinaista vikaa ollut, kiviä oli kiva piirustella ja turvallisuusnäkökohta tuli kaupanpäällisiksi, mutta ehkä tämä uusi on vähän viimeistellympi.. ja tiedän että säästäväinen mummoni olisi tyytyväinen kun tietäisi että nauhoille löytyi hyvä käyttö!